Äitiltä pakoilua

Eilisilta ja viime yö olivat outoja.

Pitkän täydellisissä maisemissa vietetyn kävelylenkin jälkeen hain illalla kotoa tavarani, samoin haki tämä eräs tukihenkilöni (sanotaan nyt vaikka M:ksi häntä). Noudin varastosta patjan ja pari lakanaa, vara-avaimen äitini toimistolle, pizzan M:n kanssa ja sitten sinne äitini toimistolle. Sen huoneen koko on ehkä juuri ja juuri 15 neliömetriä. Ahdoimme patjan sinne ja siinä 70-senttisellä minimaalisella patjalla lepäilimme ja söimme pizzaa. Olo oli tosi hyvä. Oli semmoinen olo, että tässä on turva ja tämä pitää musta huolta. En pelännyt yhtään, että paniikkikohtaus iskisi. Oli tosi tosi rento olo. Mutta se saattoi johtua myös Opamoxeista.

Aamulla piti herätä aikasin, koska en tiennyt monelta äitini tulee töihin. Kerättiin patjat, tavarat, pizzat - siivottiin ja laitettiin kaikki niin hyvin kuin osattiin, että näyttäisi siltä kuin siellä ei olisi käyty. Oli pakko mennä jonnekin hetkeksi oleskelemaan, koska en halunnut nähdä äitiä, joka oli vielä kotona (asun tosiaan hänellä hyvin HYVIN väliaikaisesti). Kävimme siis kahvilla. Joka käänteessä sinnekin mentäessä tuntui, että M tuntee kaikki tästä kaupungista. Moikkaili aamupuolseiskalta kaikenmaailman kaduntallaajille laidasta laitaan, ketä nyt vaan vastaan sattui tulemaan kun huoltsikalta kahvit haettiin ja ulkona ne hörpittiin.

Karkaan M:lle asumaan kunhan hänen kämppiksensä muuttaa pois. Pari viikkoa enää ja ehkä helpottaa.

Mutta joka päivä on raskas. Tänään aamulla kahvin jälkeen lähdin ajelemaan ja näköjään ajoin yhteensä 60km. Kävin rannoilla, joissa olemme olleet kun olen ollut pieni. Kävin fiilistelemässä kauniita maisemia, joihin liittyy muistoja. Kuuntelin tarkoituksella tunteellista ja herkistävää nyyhnyyh-musiikkia ja itkin vaan niin paljon kuin pystyn. Poltin tupakkaa ja itkeskelin ja kuuntelin musiikkia. Koko oma olemus alkoi lopulta naurattaa - niin leffameininkimäiseltä nuo herkistelykohtaukset tuntui.

Mutta päivä kerrallaan. Äiti haluaa minua kahlita - taloudellisesti ja psyykkisesti - mutta muutan silti tuonne M:lle väliaikaisesti. On päästävä pois näistä vanhoista ja toimimattomista kuvioista. En halua enää koskaan herkistellä jäähyväismielissä yhtään missään paikassa, niin hurmoksellista kuin se olikin. Olisi pakko keksiä joku juttu, jolla saan itseni motivoitua reippaammaksi.

EN VAAN NYT HELVETTI LUOVUTA VIELÄ!

Nea

Pieni uusi elämä

Kirjoitan nyt kun tuntuu, että on niin paljon ajatuksia päässä.

Kun mut hoitaja ja ystävä talutti odottamaan hoitoa sairaalaan, mietin vain yhtä asiaa: mun uutta, vastasyntynyttä kummilasta. Se rääpäle oli syntynyt samojen seinien sisällä vain alle viikko tuosta. Hän on kaunis ja ihana ja kaikkea mitä pienet on. Ihmeellisintä jotenkin maailmassa. Minun parhaan ystäväni lapsi. Miten mitään voisi ikinä rakastaa enemmän kuin näitä ihmisiä? Näen tänään vihdoin tämän vauvan ja olo on hyvin sekava ja kamalakin.

Ystäväni ei tiedä, miten huonosti voin. Mutta olen kauhean hyvä kyllä pärjäilemään ja olemaan OK kun hetkellisesti tarve vaatii. Jännittää vaan niin kauheasti. Olen itsekin haaveillut niin pitkään jo lapsesta, mutta nyt on olo, että sitä mielettömyyden ihanuutta ei varmaankaan minun elämäni aikana kohdalleni satu. En ehkä pääse koskaan siihen pisteeseen, että uskaltaisin saattaa lasta itseni hoivaan. Se vastuu on suunnaton, tuntuu suuremmalta kuin vastuu itsestä ja taistelu näiden itsekkäiden ajatusten kanssa ajaa mut välillä hulluuteen. Haluan lapsen, haluan hauskan työn, elää, kokea, nauraa, itkeä, kiukutella - ja haluan kuolla, lopettaa kaiken, piste.

Haluaisin auttaa ja suoraan sanottuna vituttaa, etten kykene siihen näillä voimilla. En välitä enää itsestäni ja se näkyy aivan kaikessa. En jaksa kuin juuri ja juuri kulkea puhtaissa vaatteissa, käydä suihkussa, pitää välttämättömiä kontakteja yllä - mutten mitään lisää. SILTIKIN haluan auttaa, ihan ketä vain. Nyt mietin paljon syrjäytyneitä, samantyylisissä ja vielä synkemmissä ajatuksissa harhailevia itseäni nuorempia ihmisiä. Vaikka olen nuori, koen itseni vanhaksi tässä. Heillä tulisi olla avoinna kaikki, MITÄÄN ei oikeasti ole vielä menetetty. Mutta kuka sen konkreettisen olon heille toisi ja näyttäisi? Höpöttelyt ja löpöttelyt tuntuvat niin turhalta jos tämän jälkeen kyseinenkin nuori vaan kävelee kotiinsa samaa ahdistusta jatkaen.

Minun on kai tehtävä jotain konkreettista. Jos pääsisi muutamalle nuorelle juttelemaan, antamaan tukea syömishäiriöstä kärsiville tai raiskauksen uhreille, tekemään jotain vertaistuellista, niin ehkä tämä koukuttaisi näihin ihmisiin kiinni. Ja sitä kautta kiinni elämään. Nyt kun ei vaan ole mitään.

Nea

Täällä taas ja vieläkin...

Olen aina ajatellut, että miten se kuoleminen voi niin vaikeaa muka olla - jos sitä siis haluaa. Yritykset tuntuvat säälittävän surullisilta. Tai siis eivät ne enää tunnu kun sen ymmärtää, mutta en ole ennen ymmärtänyt.

Kun laitoin viimeisimmän viestini, olin varma lähdöstä. Söin kaikki aspiriinit, joita löysin ja join viinakaapin kyyneleet valuen ja yökkäillen tyhjäksi. Sitten säälittävästi muut bentsodiatsepiinit (Diapam ja Opamox) ja masennuslääkkeet ja muuten vaan mitä vain löytyi. Istuin keittiössä kunnes harhailin pienelle terassillemme, joka on sisäpihalla. Käperryin nukkumaan lämpimään kesäyöhön puulattialle ja muistan vain nauraneeni ja kuunnelleeni musiikkia ja pyörineeni oudossa humalassa.

Olin sopinut aamulla tapaavani tuttavani. Tuttava tuli herättelemään minua ja talutti sänkyyn. Mulla oli kuulemma vain t-paita ja bikinien alaosa polviin asti valuneena päällä, kädessä oksennuksessa oleva puhelin ja kokonaan täynnä yrjöä. Yäk. Mumisin kuulemma, että olen tosi kovassa kännissä hehehhe ja sori sori hei mä menen suihkuun nyt. No ei päästänyt suihkuun vaan käski sänkyyn ja hyvä niin. Oksensin vielä sänkyynkin. Olisinkin maannut vaan selälläni niin tässä en enää kirjoittaisi, eikä tarvitsisi muistella mitään tuota. Häpeä oli sanoinkuvaamaton, järkyttävä, ajatuksella "tästä ei enää eteenpäin mennä, ei AINAKAAN enää".

Mutta tämäkin tuttava. Kyyneleet valuvat nytkin kun mietin, mikä pelko ja hämmennys ja välittäminen hänessä on varmaan ollut tuossa. Minä itsekeskeinen perseilijä olen yrjönnyt itseni hirveään kuntoon, hän joutuu kantamaan minut kamalassa sekopäisyydessä sänkyyn, pitämään kyljellään, konsultoimaan päivystystä ja huolehtimaan.

Pari päivää tämän jälkeen avauduin muutamalle muulle ystävälleni. He veivät minut autolla sairaalaan, olivat varanneet ajan ja toivoivat osastolle hoitoon. Lääkäri määräsi akuutisti psykiatriselle, mutta koska se valitettavasti on minun itseni päätettävissä, pyysin vain avohoitoa ja vakuuttelin, että tulen jos tilanne pahenee. AI MITEN TÄSTÄ VIELÄ VOI PAHENTUA? He nyökkäilivät, että ilman muuta. Tässä resepti kahteen uuteen lääkkeeseen, nostetaan pikkuhiljaa tasoa niissä. Pidähän joku tukihenkilö läsnä koko ajan.

Minulla on tukihenkilö, mutten voi olla koko ajan hänen kanssaan. Joudun asumaan nyt hetken vielä äidilläni, jossa vain makaan. Äiti ei tiedä tosiaan, että olen aivan aivan TÄYSIN sekaisin. Kaikesta avusta olen äärettömän kiitollinen, olen käynyt Pasilan Kriisikeskuksessa, olen soittanut, olen tehnyt vaikka mitä. Ja nyt kun minulta vahingossa jäi itsearviointilappu itsemurha-aikeista pöydälle, mitä sanoo äitini: "Sori vein noita lehtiä tossa roskiin ja tämmönen itsarikoulutehtävä löyty täältä välistä. Tyyliin kai joku miten tapan itseni varmimmin...". Nieleskelin kaksi minuuttia kunnes äiti lähti töihin. Sitten tuli vain itku. Kuinka kukaan äiti voi sanoa noin?

Nea

Voi ei, taidankin lähteä jo tänään...

Kuvittelin kirjoittavani vähän pidempään tätä blogia. Ajattelin, että jaan masentuneen ihmisen ajatuksia. Mutta nyt tuli liian suuri rauha ja helpotus ajatuksesta, että kuolen. Saan sopivat lääkkeet, saan viinaa, saan riittävästi kaikkea, jotta varmasti kuolen.

Päiväkirja loppuikin lyhyempään kuin luulin.

Rakkautta, elämää, rauhaa ja onnea kaikille niille, jotka juuri TÄMÄN sattuvat lukeman. Minä en vain enää jaksa. 30.7.2014 jäi viimeiseksi päiväksi, jonka näin.

Anteeksi kaikille. En jaksa enää kirjoittaa edes omia kirjeitä rakkailleni. Ehkä he löytävät nämä tekstini, kiejoitan ne osoitteet ylös heille.

Kiitos ja hei hei. Hitto kun olen itsekäs, mutta kun ei vaan jaksa niin sitten ei.

Nea

Voi hellettä, voi elämää!

Ääääaahh, ihana helle, ihana kesä!! :) Hulluksi tulee. Kämpässä ilma seisoo, vaikka joka huoneesta ikkunan avaisi. Raikkaan ilman sijaan tulee vain kärpäsiä, ampiaisia ja hyttysiä kylään. Samoin tuli tänään naapurin kissa. Oli aika absurdi olo raottaa aamulla silmänsä auki ja tuijottaa metrin päässä möllöttävää pulleroa kattia silmästä silmään. Hetken jo mietin, että olenko alkanut jo harhojakin näkemään. Hah. Mutta pullero saatiin pihalle, samoin suoritin aika onnistuneen aamuisen joukkomurhan, jossa veivinsä heittivät kuusi hyttystä ja yksi ampiainen.

Muuten päivä on ollut aika turha. Teen etätöitä ja minulla on aika tympeä työkaveri. Hän kuvittelee olevansa pomoni, vaikka olemme molemmat samantasoisissa työtehtävissä. Hän holhoaa, kyttää ja vahtii, hyvässä ja pahassa, ei anna minulle oikeutta omiin onnistumisiini eikä myöskään epäonnistumisiin. Hän sekä kannattelee että kerää kehut omiin nimiinsä. Tylsää ja raskasta. Puheella ei tilanne ainakaan ole muuttunut. Onneksi kuitenkin pomoon on hyvät välit, hän ymmärtää tilanteen ja siksi työmoraali ei ole rapistunut ihan nollaan.

Olen juonut tänään jo puoli litraa viiniä. Teen töitä samalla kun juon. Hikoilen, juon viiniä ja teen töitä. Siitä tulee aika ahdistava olo, luuseriolo ja semmoinen, että ajatukset menevät välillä taas synkille raiteille. Mutta olen kyllä luovempi pienessä hiprakassa ja luovuutta tähän hommaan tarvitseekin. Olo on kuin jollain suurella taiteilijalla - viinipöhnässä kuvittelen tekeväni jotain suuria hienouksia ja järisyttäviä tuotoksia, leijailen täällä omassa älykkyydessäni ja näkemyksissäni. Hahhah. Kun pienikin laskukänni iskee, näyttäytyy kaikki aikaansaannokset taas aika keskinkertaisina tylsyyksinä ja haluan aloittaa alusta. Olen kuitenkin aika "kaikki tai ei mitään" -ihminen - teen joko täysillä tai jätän kokonaan tekemättä.

Ajattelin kirjoittaa tänään myöhemmin siitä, kuka ja mikä olen. Olen hullu, niin kuin me kaikki. Olen kaunis ja ruma, koska se vaihtelee päivittäin. Se on minusta joku oma tunteensa, miten itsensä vain sattuu milloinkin kokemaan. Olen maailmanvalloittaja ja nurkassa kyhnöttävä nössö. Mutta minusta meistä kaikista löytyy nämä kaikki. Toisille se balanssi vaan nojaa enemmän oikealle kuin vasemmalle, toisilla kontrastia ja kirkkautta on enemmän kuin muilla. Ja joillain on blurrattu kaikki alusta asti. Mustavalkoisiakin löytyy aika monia.

Jatkan vähän töitä ja sitten palaan taas aukomaan päätäni tälle päiväkirjalle. Siihen tuntuu tänään olevan tarvetta. :)

Nea

"Hei, rakkaat, tärkeimmät elämässäni.

Minulla on jo ikävä teitä. On ikävä elämää, vaikken tiedä siitä kai juurikaan. Kunpa voisin lähettää teille kaiken rakkauteni, sitä riittäisi helposti teille kaikille jaettavaksi lopuksi elämäänne. Vaikka aiottekin osa elää 110-vuotiaiksi - siltikin, kyllä sen määrä vain on ääretön.

Olette erityisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Olen onnellinen paikoistanne elämässänne. Omaa väliään pudota tähän palapeliin on vaikea löytää. Minä en osannut sitä. En tajunnut tarvettani, en ymmärtänyt sitä mihin minut tehtiin - ei sitä vain löytynyt ja olen pahoillani kun en näitä ajoissa oppinut.

Sain todella paljon elämältä, kai liikaakin kun en osaa enää mitään. Olen kädetön, sokea ja neliraajahalvaantunut. Te olette minun omia sankareitani, upeita ihmisiä, jotka veivät minut pitkälle ja antoivat palasia itsestään minulle - olen teidän kaikkien tuotos. Olen kiitollinen, olen onnekas, olen kiittämätön, onneton ja rakastettu. Olen ristiriitainen, eikä se ole muiden kuin itseni syytä. On kauheaa tuottaa tämä pettymys, riistää teiltä jotain tällaista kuin ruumiillinen itseni. Mutta se on vain ruumis. Jää paljon muutakin, sain hienon vierailun tänne, sain kohdata upeita kokemuksia, elämää, ihmisiä. Aitoja tunteita, aitoa ravistelua elämässä. Muistot eivät katoa koskaan, eivät mihinkään, eikä rakkaus teitä kohtaan.

Älkää ikinä, älkää koskaan, syyttäkö itseänne. Minä olen vain saanut, saanut paljon kuten jo sanoinkin. Kuten katson teitä pieninä olentoina benjitornissa, katson teitä ylhäältä ja ympäriltä, kun olen poissa. Uskon, että kuulen teidät. Uskon, että voin suojella ja välittää sieltäkin, jonne olen menossa. Vaikken tiedä siitä vielä mitään. Nähkää se vain matkana, jonne tekin tulette aikanaan. Olen sielä pitämässä kädestä ja siellä halataan taas.

Kiitos koko sydämestäni, kiitos niin paljon. Ette varmasti anna anteeksi minulle ja ymmärrän sen. Mutta antakaa itsellenne lupa jatkaa elämäänne, olette sen arvoisia ja enemmänkin. Kiittämättömämpi ihminen ei kai voisi olla kuin minä. Vihatkaa, halveksukaa, mutta jatkakaa matkaa. Tehkää asioita, kokekaa, naurakaa ja itkekää ja minä voin sitä kaikkea olla suojelemassa niin paljon kuin osaan, muistona tai jonain henkenä. Puhukaa minulle kun olen poissa, minä kyllä kuuntelen niin kuin ennenkin. Olen aina teitä halaamassa. Aina kun pelottaa, aina kun suututtaa, aina kun naurattaa niin nauran kanssanne.

Hei hei ja nähdään pian.

Minä rakastan teitä. Nyt ja aina. Vaikka olisi poissa, ei ihminen ole koskaan lopullisesti ohi. Ette te minulle, enkä minä toivottavasti teille. Me vielä kyllä toisiamme rutistetaan.

Nea"

Jos nyt ja tässä shokissa olisin lähtemässä, kirjoittaisin jotain tällaista. Toki myös henkilökohtaisempaa, jotain konkreettisempaa ja jokaiselle erikseen. On outoa rakastaa ihmisiä, tuntemattomiakin, mutta olla liian väsynyt elämään.

Näen usein unta, että koitan juosta, enkä vain pääse eteenpäin. Se on varmaan aika yleinenkin uni monelle. Koitan rimpuilla jotain käsittämätöntä pahaa pakoon, mutta raajani ovat järkyttävän raskaat enkä vain pääse eteenpäin. Samoin saatan ajaa autoa, enkä osaa ajaa sitä. Auto ajaa päin seinää tai sillalta ulos tippuen veteen. En saa mitään kontrollia ja kaikki vain hajoaa omissa käsissäni, silmieni edessä.

Hereillä ollessani tunnen samaa. Asiat hajoavat ja leviävät käsiini, en saa tehtyä riittävästi ja pidettyä rakkaitani pystyssä, saati tuntemattomampia. Kaiken itsekeskeisyyteni keskellä haluan voida auttaa. Haluan vaikka henkeni uhalla auttaa ja koittaa pelastaa pienellä panoksella edes pienen pätkän jonkun ihmisen elämää. Aina kun voin, autan. Sekin on itsekästä auttamista, saanhan siitä itse paljon. Saan hyvän olon. Saan järkeä olla täällä. Mutta joku muukin saa jotain, joten oikeutan sen itselleni. HÄNEN vuokseen sen teen ensisijaisesti, toissijaisesti suon oikeutusta olemassaololleni.

Tahdon Afrikkaan, tahdon Ukrainaan, tahdon Aasiaan tai minne vain. Tahdon Intiaan tekemään kaikkeni, etteivät äidit polttaisi lapsiltaan puolia kasvoista, jotta voisivat kerjätä heillä paremmin. Tahdon mennä väsyneen lapsen puolesta vedenhakureissulle. Tahdon kärsiä, koska muut kärsivät. Tahdon olla kiitollisempi! Tahdon käsittää enemmän ja tuoda edes jonkun panoksen olemisellani. Tahdon auttaa suomalaisia, kodittomia, köyhiä, vammaisia, sairaita, kaikkia. Enkä ehdi tehdä tätä kaikkea. On päätettävä ketä ja miten autan. Mutta miten tuota kaikkea voi priorisoida? Voiko humanitääristä hätää laittaa järjestykseen? Onko syöpäsairas suomalaislapsi suuremmassa hädässä kuin aasialainen HIV-orpo? Onko koditon juoppo vähemmän arvokas kuin jompi kumpi edellä mainituista? Ei niitä saa järjestykseen. On liikaa pahaa oloa.

Välillä mietin, miksemme kaikki tekisi jotain. Katson elämää kuin ulkopuolelta. Mietin omaa politiikkaamme ja huoliamme. Kun riittävästi mietin, olen kiitollinen. Kiitollinen ja nauran sille, että kiroan paarmaa, joka puree jalkaani. Tai ärsyynnyn parkkisakosta. Tai harmittaa kun tukka näyttää ohuelta. Se ravistelee joskus. Olen onnekas. Mutta olisinpa myös kiitollinen, käsittäisin syvällisemmin sen onnekkuuden.