"Hei, rakkaat, tärkeimmät elämässäni.

Minulla on jo ikävä teitä. On ikävä elämää, vaikken tiedä siitä kai juurikaan. Kunpa voisin lähettää teille kaiken rakkauteni, sitä riittäisi helposti teille kaikille jaettavaksi lopuksi elämäänne. Vaikka aiottekin osa elää 110-vuotiaiksi - siltikin, kyllä sen määrä vain on ääretön.

Olette erityisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Olen onnellinen paikoistanne elämässänne. Omaa väliään pudota tähän palapeliin on vaikea löytää. Minä en osannut sitä. En tajunnut tarvettani, en ymmärtänyt sitä mihin minut tehtiin - ei sitä vain löytynyt ja olen pahoillani kun en näitä ajoissa oppinut.

Sain todella paljon elämältä, kai liikaakin kun en osaa enää mitään. Olen kädetön, sokea ja neliraajahalvaantunut. Te olette minun omia sankareitani, upeita ihmisiä, jotka veivät minut pitkälle ja antoivat palasia itsestään minulle - olen teidän kaikkien tuotos. Olen kiitollinen, olen onnekas, olen kiittämätön, onneton ja rakastettu. Olen ristiriitainen, eikä se ole muiden kuin itseni syytä. On kauheaa tuottaa tämä pettymys, riistää teiltä jotain tällaista kuin ruumiillinen itseni. Mutta se on vain ruumis. Jää paljon muutakin, sain hienon vierailun tänne, sain kohdata upeita kokemuksia, elämää, ihmisiä. Aitoja tunteita, aitoa ravistelua elämässä. Muistot eivät katoa koskaan, eivät mihinkään, eikä rakkaus teitä kohtaan.

Älkää ikinä, älkää koskaan, syyttäkö itseänne. Minä olen vain saanut, saanut paljon kuten jo sanoinkin. Kuten katson teitä pieninä olentoina benjitornissa, katson teitä ylhäältä ja ympäriltä, kun olen poissa. Uskon, että kuulen teidät. Uskon, että voin suojella ja välittää sieltäkin, jonne olen menossa. Vaikken tiedä siitä vielä mitään. Nähkää se vain matkana, jonne tekin tulette aikanaan. Olen sielä pitämässä kädestä ja siellä halataan taas.

Kiitos koko sydämestäni, kiitos niin paljon. Ette varmasti anna anteeksi minulle ja ymmärrän sen. Mutta antakaa itsellenne lupa jatkaa elämäänne, olette sen arvoisia ja enemmänkin. Kiittämättömämpi ihminen ei kai voisi olla kuin minä. Vihatkaa, halveksukaa, mutta jatkakaa matkaa. Tehkää asioita, kokekaa, naurakaa ja itkekää ja minä voin sitä kaikkea olla suojelemassa niin paljon kuin osaan, muistona tai jonain henkenä. Puhukaa minulle kun olen poissa, minä kyllä kuuntelen niin kuin ennenkin. Olen aina teitä halaamassa. Aina kun pelottaa, aina kun suututtaa, aina kun naurattaa niin nauran kanssanne.

Hei hei ja nähdään pian.

Minä rakastan teitä. Nyt ja aina. Vaikka olisi poissa, ei ihminen ole koskaan lopullisesti ohi. Ette te minulle, enkä minä toivottavasti teille. Me vielä kyllä toisiamme rutistetaan.

Nea"

Jos nyt ja tässä shokissa olisin lähtemässä, kirjoittaisin jotain tällaista. Toki myös henkilökohtaisempaa, jotain konkreettisempaa ja jokaiselle erikseen. On outoa rakastaa ihmisiä, tuntemattomiakin, mutta olla liian väsynyt elämään.

Näen usein unta, että koitan juosta, enkä vain pääse eteenpäin. Se on varmaan aika yleinenkin uni monelle. Koitan rimpuilla jotain käsittämätöntä pahaa pakoon, mutta raajani ovat järkyttävän raskaat enkä vain pääse eteenpäin. Samoin saatan ajaa autoa, enkä osaa ajaa sitä. Auto ajaa päin seinää tai sillalta ulos tippuen veteen. En saa mitään kontrollia ja kaikki vain hajoaa omissa käsissäni, silmieni edessä.

Hereillä ollessani tunnen samaa. Asiat hajoavat ja leviävät käsiini, en saa tehtyä riittävästi ja pidettyä rakkaitani pystyssä, saati tuntemattomampia. Kaiken itsekeskeisyyteni keskellä haluan voida auttaa. Haluan vaikka henkeni uhalla auttaa ja koittaa pelastaa pienellä panoksella edes pienen pätkän jonkun ihmisen elämää. Aina kun voin, autan. Sekin on itsekästä auttamista, saanhan siitä itse paljon. Saan hyvän olon. Saan järkeä olla täällä. Mutta joku muukin saa jotain, joten oikeutan sen itselleni. HÄNEN vuokseen sen teen ensisijaisesti, toissijaisesti suon oikeutusta olemassaololleni.

Tahdon Afrikkaan, tahdon Ukrainaan, tahdon Aasiaan tai minne vain. Tahdon Intiaan tekemään kaikkeni, etteivät äidit polttaisi lapsiltaan puolia kasvoista, jotta voisivat kerjätä heillä paremmin. Tahdon mennä väsyneen lapsen puolesta vedenhakureissulle. Tahdon kärsiä, koska muut kärsivät. Tahdon olla kiitollisempi! Tahdon käsittää enemmän ja tuoda edes jonkun panoksen olemisellani. Tahdon auttaa suomalaisia, kodittomia, köyhiä, vammaisia, sairaita, kaikkia. Enkä ehdi tehdä tätä kaikkea. On päätettävä ketä ja miten autan. Mutta miten tuota kaikkea voi priorisoida? Voiko humanitääristä hätää laittaa järjestykseen? Onko syöpäsairas suomalaislapsi suuremmassa hädässä kuin aasialainen HIV-orpo? Onko koditon juoppo vähemmän arvokas kuin jompi kumpi edellä mainituista? Ei niitä saa järjestykseen. On liikaa pahaa oloa.

Välillä mietin, miksemme kaikki tekisi jotain. Katson elämää kuin ulkopuolelta. Mietin omaa politiikkaamme ja huoliamme. Kun riittävästi mietin, olen kiitollinen. Kiitollinen ja nauran sille, että kiroan paarmaa, joka puree jalkaani. Tai ärsyynnyn parkkisakosta. Tai harmittaa kun tukka näyttää ohuelta. Se ravistelee joskus. Olen onnekas. Mutta olisinpa myös kiitollinen, käsittäisin syvällisemmin sen onnekkuuden.