Täällä taas ja vieläkin...

Olen aina ajatellut, että miten se kuoleminen voi niin vaikeaa muka olla - jos sitä siis haluaa. Yritykset tuntuvat säälittävän surullisilta. Tai siis eivät ne enää tunnu kun sen ymmärtää, mutta en ole ennen ymmärtänyt.

Kun laitoin viimeisimmän viestini, olin varma lähdöstä. Söin kaikki aspiriinit, joita löysin ja join viinakaapin kyyneleet valuen ja yökkäillen tyhjäksi. Sitten säälittävästi muut bentsodiatsepiinit (Diapam ja Opamox) ja masennuslääkkeet ja muuten vaan mitä vain löytyi. Istuin keittiössä kunnes harhailin pienelle terassillemme, joka on sisäpihalla. Käperryin nukkumaan lämpimään kesäyöhön puulattialle ja muistan vain nauraneeni ja kuunnelleeni musiikkia ja pyörineeni oudossa humalassa.

Olin sopinut aamulla tapaavani tuttavani. Tuttava tuli herättelemään minua ja talutti sänkyyn. Mulla oli kuulemma vain t-paita ja bikinien alaosa polviin asti valuneena päällä, kädessä oksennuksessa oleva puhelin ja kokonaan täynnä yrjöä. Yäk. Mumisin kuulemma, että olen tosi kovassa kännissä hehehhe ja sori sori hei mä menen suihkuun nyt. No ei päästänyt suihkuun vaan käski sänkyyn ja hyvä niin. Oksensin vielä sänkyynkin. Olisinkin maannut vaan selälläni niin tässä en enää kirjoittaisi, eikä tarvitsisi muistella mitään tuota. Häpeä oli sanoinkuvaamaton, järkyttävä, ajatuksella "tästä ei enää eteenpäin mennä, ei AINAKAAN enää".

Mutta tämäkin tuttava. Kyyneleet valuvat nytkin kun mietin, mikä pelko ja hämmennys ja välittäminen hänessä on varmaan ollut tuossa. Minä itsekeskeinen perseilijä olen yrjönnyt itseni hirveään kuntoon, hän joutuu kantamaan minut kamalassa sekopäisyydessä sänkyyn, pitämään kyljellään, konsultoimaan päivystystä ja huolehtimaan.

Pari päivää tämän jälkeen avauduin muutamalle muulle ystävälleni. He veivät minut autolla sairaalaan, olivat varanneet ajan ja toivoivat osastolle hoitoon. Lääkäri määräsi akuutisti psykiatriselle, mutta koska se valitettavasti on minun itseni päätettävissä, pyysin vain avohoitoa ja vakuuttelin, että tulen jos tilanne pahenee. AI MITEN TÄSTÄ VIELÄ VOI PAHENTUA? He nyökkäilivät, että ilman muuta. Tässä resepti kahteen uuteen lääkkeeseen, nostetaan pikkuhiljaa tasoa niissä. Pidähän joku tukihenkilö läsnä koko ajan.

Minulla on tukihenkilö, mutten voi olla koko ajan hänen kanssaan. Joudun asumaan nyt hetken vielä äidilläni, jossa vain makaan. Äiti ei tiedä tosiaan, että olen aivan aivan TÄYSIN sekaisin. Kaikesta avusta olen äärettömän kiitollinen, olen käynyt Pasilan Kriisikeskuksessa, olen soittanut, olen tehnyt vaikka mitä. Ja nyt kun minulta vahingossa jäi itsearviointilappu itsemurha-aikeista pöydälle, mitä sanoo äitini: "Sori vein noita lehtiä tossa roskiin ja tämmönen itsarikoulutehtävä löyty täältä välistä. Tyyliin kai joku miten tapan itseni varmimmin...". Nieleskelin kaksi minuuttia kunnes äiti lähti töihin. Sitten tuli vain itku. Kuinka kukaan äiti voi sanoa noin?

Nea