Äitiltä pakoilua

Eilisilta ja viime yö olivat outoja.

Pitkän täydellisissä maisemissa vietetyn kävelylenkin jälkeen hain illalla kotoa tavarani, samoin haki tämä eräs tukihenkilöni (sanotaan nyt vaikka M:ksi häntä). Noudin varastosta patjan ja pari lakanaa, vara-avaimen äitini toimistolle, pizzan M:n kanssa ja sitten sinne äitini toimistolle. Sen huoneen koko on ehkä juuri ja juuri 15 neliömetriä. Ahdoimme patjan sinne ja siinä 70-senttisellä minimaalisella patjalla lepäilimme ja söimme pizzaa. Olo oli tosi hyvä. Oli semmoinen olo, että tässä on turva ja tämä pitää musta huolta. En pelännyt yhtään, että paniikkikohtaus iskisi. Oli tosi tosi rento olo. Mutta se saattoi johtua myös Opamoxeista.

Aamulla piti herätä aikasin, koska en tiennyt monelta äitini tulee töihin. Kerättiin patjat, tavarat, pizzat - siivottiin ja laitettiin kaikki niin hyvin kuin osattiin, että näyttäisi siltä kuin siellä ei olisi käyty. Oli pakko mennä jonnekin hetkeksi oleskelemaan, koska en halunnut nähdä äitiä, joka oli vielä kotona (asun tosiaan hänellä hyvin HYVIN väliaikaisesti). Kävimme siis kahvilla. Joka käänteessä sinnekin mentäessä tuntui, että M tuntee kaikki tästä kaupungista. Moikkaili aamupuolseiskalta kaikenmaailman kaduntallaajille laidasta laitaan, ketä nyt vaan vastaan sattui tulemaan kun huoltsikalta kahvit haettiin ja ulkona ne hörpittiin.

Karkaan M:lle asumaan kunhan hänen kämppiksensä muuttaa pois. Pari viikkoa enää ja ehkä helpottaa.

Mutta joka päivä on raskas. Tänään aamulla kahvin jälkeen lähdin ajelemaan ja näköjään ajoin yhteensä 60km. Kävin rannoilla, joissa olemme olleet kun olen ollut pieni. Kävin fiilistelemässä kauniita maisemia, joihin liittyy muistoja. Kuuntelin tarkoituksella tunteellista ja herkistävää nyyhnyyh-musiikkia ja itkin vaan niin paljon kuin pystyn. Poltin tupakkaa ja itkeskelin ja kuuntelin musiikkia. Koko oma olemus alkoi lopulta naurattaa - niin leffameininkimäiseltä nuo herkistelykohtaukset tuntui.

Mutta päivä kerrallaan. Äiti haluaa minua kahlita - taloudellisesti ja psyykkisesti - mutta muutan silti tuonne M:lle väliaikaisesti. On päästävä pois näistä vanhoista ja toimimattomista kuvioista. En halua enää koskaan herkistellä jäähyväismielissä yhtään missään paikassa, niin hurmoksellista kuin se olikin. Olisi pakko keksiä joku juttu, jolla saan itseni motivoitua reippaammaksi.

EN VAAN NYT HELVETTI LUOVUTA VIELÄ!

Nea

Pieni uusi elämä

Kirjoitan nyt kun tuntuu, että on niin paljon ajatuksia päässä.

Kun mut hoitaja ja ystävä talutti odottamaan hoitoa sairaalaan, mietin vain yhtä asiaa: mun uutta, vastasyntynyttä kummilasta. Se rääpäle oli syntynyt samojen seinien sisällä vain alle viikko tuosta. Hän on kaunis ja ihana ja kaikkea mitä pienet on. Ihmeellisintä jotenkin maailmassa. Minun parhaan ystäväni lapsi. Miten mitään voisi ikinä rakastaa enemmän kuin näitä ihmisiä? Näen tänään vihdoin tämän vauvan ja olo on hyvin sekava ja kamalakin.

Ystäväni ei tiedä, miten huonosti voin. Mutta olen kauhean hyvä kyllä pärjäilemään ja olemaan OK kun hetkellisesti tarve vaatii. Jännittää vaan niin kauheasti. Olen itsekin haaveillut niin pitkään jo lapsesta, mutta nyt on olo, että sitä mielettömyyden ihanuutta ei varmaankaan minun elämäni aikana kohdalleni satu. En ehkä pääse koskaan siihen pisteeseen, että uskaltaisin saattaa lasta itseni hoivaan. Se vastuu on suunnaton, tuntuu suuremmalta kuin vastuu itsestä ja taistelu näiden itsekkäiden ajatusten kanssa ajaa mut välillä hulluuteen. Haluan lapsen, haluan hauskan työn, elää, kokea, nauraa, itkeä, kiukutella - ja haluan kuolla, lopettaa kaiken, piste.

Haluaisin auttaa ja suoraan sanottuna vituttaa, etten kykene siihen näillä voimilla. En välitä enää itsestäni ja se näkyy aivan kaikessa. En jaksa kuin juuri ja juuri kulkea puhtaissa vaatteissa, käydä suihkussa, pitää välttämättömiä kontakteja yllä - mutten mitään lisää. SILTIKIN haluan auttaa, ihan ketä vain. Nyt mietin paljon syrjäytyneitä, samantyylisissä ja vielä synkemmissä ajatuksissa harhailevia itseäni nuorempia ihmisiä. Vaikka olen nuori, koen itseni vanhaksi tässä. Heillä tulisi olla avoinna kaikki, MITÄÄN ei oikeasti ole vielä menetetty. Mutta kuka sen konkreettisen olon heille toisi ja näyttäisi? Höpöttelyt ja löpöttelyt tuntuvat niin turhalta jos tämän jälkeen kyseinenkin nuori vaan kävelee kotiinsa samaa ahdistusta jatkaen.

Minun on kai tehtävä jotain konkreettista. Jos pääsisi muutamalle nuorelle juttelemaan, antamaan tukea syömishäiriöstä kärsiville tai raiskauksen uhreille, tekemään jotain vertaistuellista, niin ehkä tämä koukuttaisi näihin ihmisiin kiinni. Ja sitä kautta kiinni elämään. Nyt kun ei vaan ole mitään.

Nea

Täällä taas ja vieläkin...

Olen aina ajatellut, että miten se kuoleminen voi niin vaikeaa muka olla - jos sitä siis haluaa. Yritykset tuntuvat säälittävän surullisilta. Tai siis eivät ne enää tunnu kun sen ymmärtää, mutta en ole ennen ymmärtänyt.

Kun laitoin viimeisimmän viestini, olin varma lähdöstä. Söin kaikki aspiriinit, joita löysin ja join viinakaapin kyyneleet valuen ja yökkäillen tyhjäksi. Sitten säälittävästi muut bentsodiatsepiinit (Diapam ja Opamox) ja masennuslääkkeet ja muuten vaan mitä vain löytyi. Istuin keittiössä kunnes harhailin pienelle terassillemme, joka on sisäpihalla. Käperryin nukkumaan lämpimään kesäyöhön puulattialle ja muistan vain nauraneeni ja kuunnelleeni musiikkia ja pyörineeni oudossa humalassa.

Olin sopinut aamulla tapaavani tuttavani. Tuttava tuli herättelemään minua ja talutti sänkyyn. Mulla oli kuulemma vain t-paita ja bikinien alaosa polviin asti valuneena päällä, kädessä oksennuksessa oleva puhelin ja kokonaan täynnä yrjöä. Yäk. Mumisin kuulemma, että olen tosi kovassa kännissä hehehhe ja sori sori hei mä menen suihkuun nyt. No ei päästänyt suihkuun vaan käski sänkyyn ja hyvä niin. Oksensin vielä sänkyynkin. Olisinkin maannut vaan selälläni niin tässä en enää kirjoittaisi, eikä tarvitsisi muistella mitään tuota. Häpeä oli sanoinkuvaamaton, järkyttävä, ajatuksella "tästä ei enää eteenpäin mennä, ei AINAKAAN enää".

Mutta tämäkin tuttava. Kyyneleet valuvat nytkin kun mietin, mikä pelko ja hämmennys ja välittäminen hänessä on varmaan ollut tuossa. Minä itsekeskeinen perseilijä olen yrjönnyt itseni hirveään kuntoon, hän joutuu kantamaan minut kamalassa sekopäisyydessä sänkyyn, pitämään kyljellään, konsultoimaan päivystystä ja huolehtimaan.

Pari päivää tämän jälkeen avauduin muutamalle muulle ystävälleni. He veivät minut autolla sairaalaan, olivat varanneet ajan ja toivoivat osastolle hoitoon. Lääkäri määräsi akuutisti psykiatriselle, mutta koska se valitettavasti on minun itseni päätettävissä, pyysin vain avohoitoa ja vakuuttelin, että tulen jos tilanne pahenee. AI MITEN TÄSTÄ VIELÄ VOI PAHENTUA? He nyökkäilivät, että ilman muuta. Tässä resepti kahteen uuteen lääkkeeseen, nostetaan pikkuhiljaa tasoa niissä. Pidähän joku tukihenkilö läsnä koko ajan.

Minulla on tukihenkilö, mutten voi olla koko ajan hänen kanssaan. Joudun asumaan nyt hetken vielä äidilläni, jossa vain makaan. Äiti ei tiedä tosiaan, että olen aivan aivan TÄYSIN sekaisin. Kaikesta avusta olen äärettömän kiitollinen, olen käynyt Pasilan Kriisikeskuksessa, olen soittanut, olen tehnyt vaikka mitä. Ja nyt kun minulta vahingossa jäi itsearviointilappu itsemurha-aikeista pöydälle, mitä sanoo äitini: "Sori vein noita lehtiä tossa roskiin ja tämmönen itsarikoulutehtävä löyty täältä välistä. Tyyliin kai joku miten tapan itseni varmimmin...". Nieleskelin kaksi minuuttia kunnes äiti lähti töihin. Sitten tuli vain itku. Kuinka kukaan äiti voi sanoa noin?

Nea